Pohdintoja Auroran tulevasta tiineydestä

 Nyt on koittanut helmikuu, kuukausi jona meidän rottalan ensimmäisen oma astutus on tuleva tapahtuvaksi! Hääyö on suuniteltu ystävänpäivälle.

 Paljon on tullut pohdittua erilaisia asioita kasvatuksesta, eritoten kasvatuksen etiikkaa. Pohdinnat ovat liittyneet pitkälti eettisiin dilemmoihin, joita kasvattaja kohtaa kasvatuksessaan: esimerkiksi se fakta, että käyttämällä naaraspuolista eläintä jalostukseen, asettaa kasvattaja tämän yksilön hengen ja hyvinvoinnin vaaraan. Tämä kysymys on erityisesti mietityttänyt itseä ja olenkin käynyt hyvin kiinnostavaa keskustelua tästä muiden kasvattajien kanssa.

 Synnytyksessä aiheutuva kipu on kuitenkin tietyllätapaa hyvin luonnollista kipua ja on olemassa tutkimuksia siitä, että eritoten neljällä jalalla kulkevat, useampia poikasia synnyttävät eläimet eivät kokisi yhtä paljon tuskaa synnytyksessä kuin me kahdella jalalla kulkevat, kuitenkin suhteellisen kapeat lantioluut omaavat ihmiset koemme. Muunmuassa ulkosynnyttimet harvoin repeävät suuria poikueita synnyttävilläkään, kun se taas on hyvinkin yleistä ihmisten keskuudessa.

 Komplikaatiot ovat onneksi harvinaisia, mutta aina mahdollisia. Kuinka minä kasvattajana voin olla sujut sen kanssa, että minun toimillani saatan ajaa rakkaan lemmikkini tilanteeseen, jossa hän pahimmillaan menehtyy tiineyden tai synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin? Fakta on kuitenkin se, että myös lemmikkieläimillämme on luontainen vietti astua naaras ja naaraan taas tiinehtyä ja synnyttää ja hoivata poikue. Kasvattaja loppujenlopuksi on nimenomaan tukena, turvana ja auttamassa emoa tässä luonnollisessa prosessissa. Kasvattaja huolehtii, että tiineys ja synnytys sujuu hyvin ja emo voi kaikinpuolin hyvin. Kasvattajan tehtävä on varmistaa emon ja poikasten hyvinvointi.

 Siis vaikkakin kasvattajana altistan tietyllätapaa rakkaan lemmikkini kivulle ja pahimmassa tapauksessa jollekkin komplikaatiolle, olen minä kuitenkin vain ”mukana” seuraamassa rotalle luonnollista prosessia. Itselle tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen oli työn ja tuskan takana, kun ajatuksissa pyörii vain kaikki kauhuskenaariot pieleenmenevästä synnytyksestä ja pahimmillaan oman rakkaan menehtymisestä.

 Olen pohtinut myös paljon sitä, mitähän mieltä itse Aurora on tulevasta koettelemuksesta. Koen kuitenkin, että kyseessä on reipas nuori neiti joka tulee varmasti pärjäämään erinomaisesti emona. Missään tapauksessa pääasia tässä ei nyt ole se että minä saisin poikasia Auroralta, vaan että Aurora voisi hyvin ja saisi omia poikasiaan joista voidaan sitten yhdessä pitää huolta. Haluan olla erityisen tarkka koko ajan siitä, että mennään Auroran ehdoilla ja hänen rytminsä mukaan.

 Mielessä on pyörinyt myös kysymys siitä, miten poikasten kanssa etenen. Montako poikasta jää kotiin, ja miten sitten jatkan jalostamista eteenpäin Auroran saatua poikaset. Toista jalostuskelpoista naarasta minulla ei vielä ole, vaikka Ariel on kaikinpuolin muutoin täydellinen syntyi hän keskenkasvuisena, jonka takia en voi ottaa riskiä Arielin kanssa. Vaikka kasvatus innostaa todella paljon, jännittää kyllä myös hurjasti! Niin paljon opittavaa, niin paljon kysymyksiä ja pohdittavaa. Onneksi on kasvattajatoverit <3